Tänä syksynä työnohjauksissani on noussut esiin yksi toistuva teema:
palautteen antaminen ja vastaanottaminen – tai oikeastaan sen puute.
Monissa työyhteisöissä palautteen antaminen herättää pelkoja:
- “Miten toinen reagoi?”
- “Entä jos loukkaan?”
- “Mikä minä olen arvioimaan toista?”
Kun palautetta aletaan vältellä, syntyy ilmiö, jota kukaan ei oikeasti halua:
puhumattomuuden kulttuuri.
Se hiipii työarkeen pieninä säröinä:
- selän takana puhumisena,
- turhautumisena ja jännitteinä,
- ylivarovaisuutena ja vetäytymisenä,
- motivaation hiipumisena ja tekemisen ilon katoamisena.
Pitkittyessään puhumattomuus alkaa nakertaa koko työkulttuuria.
Esihenkilön rooli on merkittävä – suunnan näyttäjä ja turvan rakentaja
Kun työnohjausprosessiin osallistuu myös esihenkilö, lähdemme usein liikkeelle aivan perustavasta:
- Mitkä ovat perustehtävät?
- Mitkä ovat yhteiset tavoitteet?
- Mistä on sovittu yhdessä – ja missä oma persoona saa näkyä?
Kun näihin tulee kirkkaus, syntyy turvan tunne.
Ja kun on turvaa, palautteen antaminen ja vastaanottaminen lakkaa tuntumasta uhkalta ja muuttuu työkaluksi.
Miksi palautetta oikeasti tarvitaan?
Kun kysyn työnohjauksessa:
“Mitä tapahtuu, jos kukaan ei koskaan anna palautetta?”
Tulee aluksi hiljaista.
Sitten joku sanoo: “Mikään ei muutu.”
Me kaikki haluamme tehdä työmme hyvin.
Mutta kukaan ei voi kehittyä tyhjiössä.
Tarvitaan palautetta – sekä kannustavaa että rakentavaa.
Rakentava palaute ei ole arvostelua.
Se on välittämistä. Vuorovaikutusta, joka ohjaa kohti yhteistä tavoitetta.
Harjoitus, joka muuttaa koko huoneen tunnelman
Työnohjauksessa teemme usein harjoituksen, joka aiheuttaa ensin helpottavaa naurua –
ja hetken päästä oivalluksia.
Harjoittelemme, miten palautetta voi antaa niin, että toinen pystyy sen oikeasti vastaanottamaan.
Turvallisessa ympäristössä syntyy kasvun asenne:
Palaute ei ole syytös, vaan mahdollisuus onnistua paremmin,
ja ennen kaikkea kutsu yhteisöllisyyteen ja ammatilliseen kasvuun.
Työyhteisö, jossa on tilaa puhua – ja kasvaa yhdessä
Kun työyhteisössä annetaan palautetta arvostavasti, tapahtuu jotakin olennaista:
Ihmiset uskaltavat ajatella ääneen.
Uskaltavat puhua.
Pystyvät kehittymään ja kehittämään työtä.
Psykologinen turvallisuus vahvistuu – ja sen seurauksena myös yhteistyö, tavoitteisiin sitoutuminen ja työn ilo.